Standardien tarkoitus ja käyttö Tämän tekstin tarkoituksena on antaa yleiskuva standardisoinnista, siihen vaikuttamisesta, osallistumisesta sekä sen merkityksestä ja hyödyistä.
1. Mikä on standardi
1.1. Standardisoinnin historia
1.2. Standardin määritelmä
1.3. Standardien lajit
1.4. Standardisoinnin tarkoitus ja hyöty
2. Standardisoinnin maailmankartta
2.1. Maailmanlaajuinen standardisointi
2.2. Eurooppalainen standardisointi
2.3. Kansallinen standardisointi
2.4. Yritysstandardisointi
3. Standardit ja kaupan teknisten esteiden poistaminen
3.1. Rooman sopimuksen artiklat 94 ja 137
3.2. Cassis de Dijon -päätös ja vastavuoroisen tunnustamisen periaate
3.3. New Approach eli uusi lähestymistapa
3.4. Tietojenvaihto valmisteilla olevista standardeista
3.5 Ministerineuvoston päätöslauselma standardeista
4. Standardisointi Suomessa
4.1. Osallistuminen standardien laadintaan
4.2. SFS-standardien laadinta
4.3. SFS-standardin rakenne
4.4. SFS-standardien vahvistaminen
4.5. SFS-standardien julkaiseminen
5. Standardeja koskeva tiedonvälitys
5.1. Kirjastot, palvelupuhelin, lehdet, myynti
5.2. WTO
6. Sertifiointi
1. Mikä on standardi
1.1. Standardisoinnin historia
Ihminen on rajattoman luova ja kekseliäs. Kautta koko historian hän on kehittänyt uusia elämänmuotoja joilla sopeutua vaihteleviin ympäristöihin ja luonnonoloihin. Ihmiset kaikissa kulttuureissa ovat jatkuvasti ponnistelleet luodakseen uusia työkaluja ja menetelmiä, joilla työ on ollut entistä helpompaa ja joilla on saanut entistä enemmän aikaan.
Näyttäviä esimerkkejä tuhansia vuosia sitten eläneitten ihmisten kekseliäisyydestä on yhä nähtävissä. Egyptin pyramidien, maya-intiaanien temppelien tai Kiinan muurin rakentamiseen tarvittiin muutakin kuin loputtomasti halpaa orjatyövoimaa: hyvää organisointikykyä ja - standardeja.
Kun Egyptin pyramideja rakennettiin, huomattiin työn edistyvän nopeammin, kun käytettiin yhdenmuotoisia ja samankokoisia kiviä. Kun rakentamisessa alettiin käyttää poltettua savitiiltä, tiilille määrättiin standardikoko 410 x 200 x 120 millimetriä. Samankokoiset tiilet oli nopeampi valmistaa, helpompi kuljettaa rakennuspaikalle ja asentaa paikoilleen. Ilman tätä keksintöä pyramidit eivät olisi koskaan valmistuneet eivätkä säilyneet näihin päiviin asti.
Egyptiläinen tiilimitta oli kuitenkin käytössä vain pienellä alueella Niili-joen virran suistossa. Nykyään se siis luokiteltaisiin kansalliseksi standardiksi, joka on käytössä vain yhdessä maassa. Muualla Välimeren ympäristössä mitat ja rakenteet erosivat jo kaupungista toiseen.
Eri puolilla maailmaa vaikuttavat kulttuurit tuskin edes tiesivät toisistaan. Kun ne kohtasivat, seurauksena oli yleensä hävitystä ja tuhoa kuten silloin, kun eurooppalaiset ja Amerikan intiaanit joutuivat kohdakkain. Merkki- ja symbolijärjestelmät erosivat toisistaan niin tehokkaasti, että eräitä kiviin hakattuja kertomuksia on opittu tulkitsemaan vasta aivan viime vuosina.
Vähitellen vuorovaikutus kuitenkin lisääntyi.
Kehittyvä merenkulku, löytöretket ja ennen muuta kaupankäynti pakottivat kehittämään yhteisesti hyväksyttyjä mittoja, painoja ja vaihdannan välineitä. Yhteiset symbolit auttoivat osapuolia ymmärtämään toisiaan kielestä ja kielitaidosta riippumatta.
Kehitys oli pitkään hidasta. Vielä 1800-luvulla valtaosa tuotteista valmistettiin paikallisille markkinoille. Jos jotain meni rikki, uusi osa valmistettiin alkuperäisen mallin mukaan omin voimin tai sepän pajassa. Yhdenmukaisuutta ei osattu vaatia. Hienosäätöön käytettiin vasaraa ja alasinta, ja työtä tehtiin niin kauan, että osat sopivat toisiinsa.
Isosta-Britanniasta alkanut ja 1800-luvulla Suomeen levinnyt teollinen tuotanto muutti tilanteen täydellisesti. Massatuotanto edellytti yhdenmukaisia tuotteita ja vaihto-osia, jotka tarkalleen vastasivat toisiaan. Työnjako, erikoistuminen ja alihankinta yli maan rajojen lisäsivät tarvetta yhteisten määritelmien käyttöön.
Ihmisen luovuus ja kekseliäisyys oli nyt suunnattava uudestaan. Loputon erilaisuus ei enää vastannut tarkoitustaan. Tekniikassa, tuotannossa, kuljetuksessa, kaupassa ja kulutuksessa alkoi yhteistyön aika, jossa ihmisten asuinpaikasta, kulttuurista ja kielestä riippumatta oli pystyttävä ymmärtämään toisiaan. Tarvittiin tarkasti määriteltyjä käsitteitä, merkkejä ja symboleja, joilla oli kaikille täsmälleen yhteinen merkitys.
1.2. Standardin määritelmä
Standardisointi on yhteisten sääntöjen laatimista helpottamaan viranomaisten, elinkeinoelämän ja kuluttajien elämää. Standardeilla lisätään tuotteiden yhteensopivuutta ja turvallisuutta, suojellaan ympäristöä ja helpotetaan kotimaista ja kansainvälistä kauppaa.
Standardit laaditaan kaikkien asianosaisten yhteistyönä työryhmissä ja komiteoissa, ja työn tulokset julkaistaan asiakirjoina, jotka ovat kenen tahansa hankittavissa. Standardi voi olla voimassa yhdessä maassa, mutta yhä useammin pyritään kansainvälisiin standardeihin, jotka ovat voimassa kaikkialla.
Standardit ovat luonteeltaan suosituksia, ja niiden käyttö on paitsi vapaaehtoista myös ilmaista. Standardisointijärjestöjen menot katetaan jäsenmaksuilla ja standardiasiakirjojen myynnistä saatavilla tuloilla.
Standardista on olemassa useita määritelmiä, joiden perusteella standardeilla katsotaan olevan seuraavia ominaisuuksia:
Standardi on kirjallinen julkaisu, joka on kaikkien saatavilla.
Standardi julkaistaan aina kirjallisena dokumenttina, joka voi olla muutaman sivun mittainen tai satojen sivujen laajuinen. Vaikka standardin sisältävä julkaisu on maksullinen, itse standardin käyttäminen on maksutonta.
Standardi on standardisoinnista huolehtivan viranomaisen, järjestön tai muun tunnustetun elimen hyväksymä.
Kansainvälinen standardi on kansainvälisen standardisoimisjärjestön hyväksymä, yleisesti saatavilla oleva standardi. Vastaavasti alueellinen standardi on alueellisen standardisoimisjärjestön hyväksymä ja kansallinen standardi kansallisen standardisoimisjärjestön hyväksymä, yleisesti saatavilla oleva standardi. Paikallinen standardi on käytössä jonkin maan tietyllä maantieteellisellä alueella.
Standardit valmistellaan yhteistyössä ja valmistelussa pyritään yhteisymmärrykseen.
Standardeja valmistellaan avoimissa työryhmissä, joihin kutsutaan mukaan viranomaisten, teollisuuden, kaupan, käyttäjien ja kuluttajien edustajia. Usein puolueettomina asiantuntijoina on myös korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten edustajia. Ennen julkaisemista standardin luonnoksesta pyydetään vielä lausuntoja kaikilta tahoilta, joita asia koskee.
Valmistelussa pyritään ottamaan huomioon kaikkien osapuolten näkökannat ja sovittelemaan mahdolliset ristiriitaiset mielipiteet. Aina ei päästä täydelliseen yksimielisyyteen, mutta tavoitteena on aina sellainen yhteisymmärrys, jossa mikään tärkeä eturyhmä ei ole oleellisissa asioissa pysyvästi eri mieltä.
Standardi on tarkoitettu yleiseen ja toistuvaan käyttöön.
Standardien lisäksi käytössä on paljon muitakin teknisiä määräyksiä ja eritelmiä. Ne poikkeavat standardeista kuitenkin siinä, että ne on tarkoitettu jonkin rajatun ryhmän, kuten yhden yrityksen tai yritysryhmän, käyttöön.
Toisin kuin lakien ja asetusten soveltaminen, standardien käyttö on vapaaehtoista.
1.3. Standardien lajit
Waterloon taistelussa vuonna 1815 taisteltiin Euroopan herruudesta. Jo kertaalleen syrjäytetty Ranskan keisari Napoleon oli karannut karkotuspaikaltaan Elben saarelta ja koonnut uuden armeijan.
Brysselin eteläpuolella Waterloon kylässä odottivat englantilaiset kuuluisan sotapäällikkönsä Wellingtonin johdolla. Wellingtonilla 67 000 miestä ja 180 tykkiä, Napoleonilla 72 000 miestä ja 246 tykkiä.
Englantilaisilla oli kuitenkin lyömätön ase, joka auttoi kestämään ranskalaisten painostusta niin kauan kuin sotamarsalkka Blücherin johtamat preussilaiset ehtivät avuksi. Tuo salainen ase oli - standardi.
Napoleon oli kuuluisa perusteellisista tiedoistaan erityisesti tykistötekniikassa. Jälkikäteen voikin vain ihmetellä, että ranskalaiset käyttivät kanuunoissaan vaihtelevan kokoisia ammuksia. Kun yhdeltä tykkipatteristolta loppuivat ammukset, se ei voinut turvautua muiden pattereiden varastoihin vaan oli poissa pelistä.
Sen sijaan englantilaiset käyttivät standardikokoisia ammuksia, jolloin mikä tahansa ammus oli minkä tahansa tykin käytettävissä. Näin täydennykset olivat mahdollisia, ja ammuksia riitti sinne, missä taistelut olivat kiivaimmillaan.
Englantilaiset voittivat taistelun - ja olivat ensimmäisten joukossa tuomassa standardisoinnin periaatteita teollisen yhteiskunnan kaikille aloille. 1900-luvun alussa perustettu British Standards Institution eli BSI on maailman vanhin kansallinen standardisoimisjärjestö.
Nykyisen luokittelun mukaan englantilaiset käyttivät tuotestandardin mukaisia tykinkuulia.
Tuotestandardeissa määritellään vaatimukset, jotka tuotteen tai tuoteryhmän on täytettävä, jotta ne sopivat tarkoitukseensa. Vaatimukset voivat koskea esimerkiksi mitoitusta, rakennetta, koostumusta, kestävyyttä ja turvallisuutta. Nykyaikaisissa standardeissa otetaan huomioon myös tuotteen ja sen valmistamisen aiheuttamat vaikutukset ympäristöön.
Tuotestandardi voi koskea yhtä hyvin tavaroita kuin palveluita. Samoin kuin tavaratuotteet myös erilaisten palveluiden tuotanto ja ominaisuudet voidaan määritellä niin, että tuote vastaa mahdollisimman hyvin sille asetettavia vaatimuksia. Palvelustandardeja voidaan laatia esimerkiksi pesuloita, hotelleja, kuljetuksia, autonhuoltoa, tietoliikennettä, vakuutus- ja pankkitoimintaa ja kauppaa varten.
Menetelmästandardi sisältää yksityiskohtaisia ohjeita tuotantoprosessista ja raaka-aineiden sekä komponenttien ominaisuuksista. Joskus menetelmästandardit sisältävät myös määritelmiä siitä, miten tuotteen huolto järjestetään.
Kaikkein laajin soveltamisala on perusstandardeilla, joilla määritellään mittayksiköitä, käsitteitä, tunnuksia ja merkkejä.
Vanhimmat mittayksiköt perustuivat usein ruumiinosien normaaliin kokoon (esim. jalka, tuuma, kyynärä, vaaksa, syli). Ensimmäinen yhteisesti hyväksytty mittajärjestelmä, metrijärjestelmä syntyi Ranskan vallankumouksen jälkeen 1790-91 ja otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1891. Kun pituuden perusyksikköä kuvaavat, platinasta valmistetut prototyypit osoittautuivat epätarkoiksi, vahvistettiin vuonna 1983 määritelmä, jonka mukaan metri on sellaisen matkan pituus, jonka valo kulkee tyhjiössä 1 / 299 792 458 sekunnissa.
Suunnittelustandardit voivat sisältää määritelmiä tuotteen ja tuotannon suunnittelusta, tuotanto- ja työskentelyolosuhteille asetettavista vaatimuksista jne.
Turvallisuusstandardeilla pyritään takaamaan tuotteen turvallisuus sekä ihmisille että koko ympäristölle.
Sähkölaitetta koskeva standardi saattaa määrätä, että laitteen on oltava turvallinen, vaikka sitä käytetään määräysten vastaisesti kosteissa olosuhteissa. Erityisesti lasten turvallisuutta on ajateltu standardissa, joka määrittelee, kuinka helposti televisio saa kaatua, jos sen päälle kiivetään. Suomalaisen standardin mukaan jalustalla varustettu televisio ei saa kaatua, vaikka sitä on kallistettu 10 astetta.
Sanastostandardit sisältävät käsitteiden määritelmiä sekä näitä täydentäviä selityksiä, kuvia, esimerkkejä jne.
Testausstandardit sisältävät määritelmiä tuotteiden testausmenetelmistä. Täydennyksenä on usein ehtoja esimerkiksi siitä, millä periaatteilla näytteet valitaan ja mitä tilastollisia menetelmiä tulosten analysoimisessa käytetään.
Sähkölaitteen standardinmukaiseen laboratoriotestiin sisältyy usein kosteushuonekäsittely, jossa laite on tietyn ajan trooppisissa olosuhteissa. Testin aikana ja sen jälkeen ei saa syntyä sähköiskun vaaraa. Osalla tuotteista kosteuden ja roiskeveden sietoa mitataan suihkuttamalla laitteen päälle vettä tietyn ajan. Käsittelyn jälkeen laitteen täytyy olla täysin toimintakuntoinen ja turvallinen. - Omin neuvoin tehty testi voi kuitenkin olla hengenvaarallinen.
Liitäntästandardissa määritellään tuotteiden ja järjestelmien liitäntäkohtien yhteensopivuutta koskevat vaatimukset.
Erittelystandardit sisältävät luetteloita niistä tuotteiden, menetelmien tai palveluiden ominaisuuksista, joista on esitettävä arvoja tai muita tietoja.
Standardit eroavat myös siinä, onko pääpaino tuotantomenetelmässä vai itse lopputuotteen ominaisuuksissa. Jos paino on itse menetelmässä ja tuotantoprosessi on tarkkaan säännelty, uuden teknologian käyttöönotto hidastuu. Tuotantomenetelmiin kohdistuvia määräyksiä on myös helppo käyttää rajoittamaan ulkomaista tuontia ja kilpailua kotimarkkinoilla.
Uusissa standardeissa onkin yleisempää, että määritellään vain ne ominaisuudet, joita tuotteessa halutaan olevan. Valmistajan itsensä ratkaistavaksi jätetään se, minkälaisella tuotantoprosessilla lopputulos saavutetaan.
1.4. Standardisoinnin tarkoitus ja hyöty
Standardisoinnilla lisätään tuotteiden yhteensopivuutta ja turvallisuutta, suojellaan kuluttajaa ja ympäristöä sekä helpotetaan kotimaista ja kansainväistä kauppaa.
Standardisoinnin ansiosta tuotteet, palvelut ja menetelmät sopivat siihen käyttöön ja niihin olosuhteisiin, joihin ne on tarkoitettu. Standardisoinnin tärkeimpiä tehtäviä on myös vähentää merkityksettömiä erilaisuuksia tuotteiden välillä. Teknisesti ja kaupallisesti merkityksettömät erilaisuudet vähentävät suurtuotannon etuja, estävät avointa kilpailua markkinoilla ja lisäävät kustannuksia esimerkiksi varastoinnissa ja kuljetuksissa.
Standardisointi varmistaa, että tuotteet ja järjestelmät sopivat toisiinsa ja pystyvät toimimaan yhdessä. Vielä 1980-luvulla periaatteen unohtaminen hidasti selvästi tietotekniikan käyttöönottoa. Nykyään yhteensopivuuteen pyritään yleensä jo varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi kansainvälisellä ISO-standardilla on sovittu, että kaikkialla maailmassa luottokortit, puhelinkortit ja "älykortit" ovat saman kokoisia. Korttien optimaaliseksi paksuudeksi on määritelty 0,76 millimetriä.
Tuotteiden, menetelmien tai palveluiden täytyy myös olla keskenään vaihdettavia. Vaihdettavuus voi koskea sekä tuotteen mittoja että toiminnallisia ominaisuuksia. Valikoiman optimoinnilla tuotteiden, menetelmien tai palvelujen tyyppejä tai kokoja valitaan tarkoituksenmukainen lukumäärä.
Tunnetuin esimerkki standardisoinnin hyödystä on Henry Fordin autotehtaan legendaarinen T-malli, jota alettiin valmistaa Detroitissa vuonna 1908. Kokoonpanossa käytettiin mahdollisuuksien mukaan yksinkertaisia osia, jotka oli helppo kytkeä toisiinsa. Kun aikaisemmin valmistetut ajopelit oli räätälöity yksilöllisesti asiakkaan toivomusten mukaan, Ford myi vain yhtä mallia. "Mikä tahansa väri käy, kunhan se on musta", vastasivat autokauppiaat asiakkaan toivomuksiin.
Mullistava keksintö oli valmistaa samoista osista tuotteita kahdessa paikassa yhtä aikaa - vuonna 1911 avattiin toinen kokoonpanotehdas Kansas Cityssä. Vielä mullistavampaa oli vuonna 1913 käynnistetty liukuhihnatuotanto, jonka ansiosta hinta voitiin puristaa 500 dollariin.
1920-luvulla uusia kokoonpanotehtaita rakennettiin eri puolille maailmaa Aasiaa ja Australiaa myöten, ja autojen käyttö alkoi yleistyä kaikissa yhteiskuntaluokissa. Vuoteen 1926 mennessä T-mallia oli valmistettu jo 15 miljoonaa kappaletta. Vähitellen muuallakin omaksuttiin amerikkalaiset tuotantomenetelmät. Vanhat käsintehdyt autot alkoivat kadota ja tuotanto keskittyi muutamalle suurelle valmistajalle.
Standardisoinnin tarkoitus ei kuitenkaan ole hyödyttää pelkästään teollisuutta vaan koko yhteiskuntaa. Kaikilla aloilla - yhtä hyvin tieteessä ja tutkimuksessa, hallinnossa kuin yhteiskunnallisessa palvelu- ja sosiaalityössä - yhteisesti hyväksytyt käsitteet ja määritelmät nopeuttavat työtä, vähentävät virheitä ja väärinkäsityksiä ja auttavat saamaan entistä parempia käytännön tuloksia.
Erityisen tärkeää on käyttäjien ja kuluttajien osallistuminen standardisointityöhön. Yhteinen valmistelutyö tuo valmistajat ja asiakkaat saman pöydän ääreen muutenkin kuin vain ostotilanteessa. Kun kuluttajilla on mahdollisuus suoraan vaikuttamiseen, kestävyyteen ja turvallisuuteen kiinnitetään enemmän huomiota. Samalla eri osa-alueille syntyy teknologiasta, menetelmistä ja niiden arvioinnista kiinnostuneita asiantuntijaverkostoja.
Standardeilla annetaan määritelmiä myös turvallisuudesta niin, että vältetään kohtuutonta riskiä ihmisille, eläimille tai ympäristölle. Myös ympäristön on säilyttävä kohtuuttomilta vahingoilta tuotteen koko elinkaaren ajan - aina raaka-aineen hankinnasta kuljetukseen, tuotteen käyttöön, kierrätykseen tai loppusijoitukseen saakka.
Kansalliset, toisistaan eroavat tekniset määräykset ja standardit vähentävät kotimaisen tuotannon kanssa kilpailevien tuotteiden pääsyä markkinoille. Kun kansallisten määräysten sijaan otetaan käyttöön yhdenmukaisia kansainvälisiä määrityksiä, eri valmistajien tuotteiden vertailu helpottuu ja tekninen kehitys nopeutuu.
Tuotteiden vapaa liikkuminen hyödyttää erityisesti kuluttajia. Kun tarjolla on useita kilpailevia vaihtoehtoja, hintataso laskee ja asiakkaan palveluun kiinnitetään entistä enemmän huomiota.
Viime aikoina standardisoinnin etuja on hyödyntänyt kauppa, joka on sopinut valmistajien ja kuljetusliikkeiden kanssa yhdenmukaisista mitoista kuljetuksissa ja varastoinnissa. Kun kuljetuslava on sovitun mittainen, niitä sopii kuljetusautoon optimimäärä. Tuotteen valmistaja sovittaa omat pakkauksensa lavan mittoihin, ja saa yhdelle lavalle mahtumaan enemmän. Kaupassa myyntitelineetkin voivat olla standardimittaisia: tilaa säästyy ja henkilökunnan työ helpottuu. Kuluttaja huomaa säästön edullisempina hintoina.
Saksan standardisoimisjärjestö DIN julkisti vuonna 2000 laajan teettämänsä tutkimuksen, jossa käsitellään standardien taloudellisia hyötyjä. Tiivistelmä tutkimuksen tuloksista on DINin nettisivuilla osoitteessa http://www.din.de/aktuelles/benefit.html englanniksi.
Britannian kauppa- ja teollisuusministeriö DTI julkisti vuonna 2001 standardien merkityksestä teettämänsä tutkimuksen "The Economics of Standardization". Se on julkaistu ministeriön nettisivuilla osoitteessa http://www.dti.gov.uk/strd/fundingo.htm .
2. Standardisoinnin maailmankartta
Standardisointia harjoitetaan lähes joka maassa. Useimmissa teollisuusmaissa se on vapaaehtoisten organisaatioiden, standardisoimisjärjestöjen vastuulla. Kehitysmaissa standardisoinnista vastaavat yleensä valtion viranomaiset.
Myös kansainvälisellä tasolla standardisoimistyö on alusta lähtien perustunut vapaaehtoisuuteen. Ensimmäinen toimiala, jolla tarve yhteisiin määritelmiin huomattiin, oli sähkötekniikka. Vuonna 1906 perustettua International Electrotechnical Commission eli IEC-järjestöä voidaan pitää ensimmäisenä kansainvälisenä standardisoimisjärjestönä.
Myöhemmin 1920-luvulla perustettiin vastaava teknisten alojen standardisointijärjestö ISA, jonka toiminta kuitenkin päättyi toiseen maailmansotaan. Sodan jälkeen perustettiin uusi järjestö ISO International Organization for Standardization. Lontoossa vuonna 1946 pidetyssä perustamiskokouksessa oli edustajia 25 maasta.
1950- ja 60-luvuilla kaupankäynti valtioiden välillä lisääntyi voimakkaasti. Esimerkiksi Länsi-Euroopassa ulkomaankaupan hallinnollisia esteitä alettiin raivata alentamalla tulleja ja karsimalla määrällisiä rajoituksia, kuten vienti- ja tuontilisenssejä. Vapaakaupan havaittiin hyödyttävän kaikkia ja lisäävän tuotannon tehoa ja varallisuutta. Kehitystä turvaamaan perustettiin eurooppalaiset vapaakauppaliitot EEC ja EFTA, joista myöhemmin on muotoutunut nykyinen Euroopan Unioni, EU.
Standardisoinnin pääpaino oli kuitenkin pitkään kansallisella ja yritystasolla. Kansallisia, muista maista eroavia teknisiä määräyksiä käytettiin osin myös tietoisesti suojaamaan omaa teollisuutta ulkomaiselta kilpailulta. Vasta 1960-luvulla standardisoinnin painopiste alkoi vähitellen siirtyä kansainväliselle tasolle.
Kansainvälisestä standardisoinnista huolehtivat järjestöt toimivat Genevessä Sveitsissä. Laaja-alaisimman ISO-järjestön toiminnassa on mukana yli 140 maata. Sähköalalla kansainvälistä työtä jatkaa edellä mainittu IEC ja telealalla ITU (International Telecommunication Union). ISOn, IEC:n ja ITUn rinnalla toimivat eurooppalaiset standardisoimisjärjestöt CEN, sähköalan CENELEC ja telealan ETSI. Suomi on edustettuna kaikissa näissä järjestöissä.
2.1. Maailmanlaajuinen standardisointi
Kansainvälisellä tasolla laajin standardisoimisjärjestö on ISO International Organization for Standardization. ISO on perustettu vuonna 1946 Lontoossa, mutta järjestö sijaitsee Genevessä, Sveitsissä. Henkilöstöä järjestöllä on 170, minkä lisäksi teknisten komiteoiden sihteeristötehtävissä eri maissa toimii satoja eri maiden jäsenjärjestöjen henkilöitä.
ISOn jäseniä ovat kansalliset standardisoimisjärjestöt, yksi kustakin maasta. Vuoden 2005 alussa toimintaan osallistuvia aktiivisia jäseniä oli 99, joukossa kaikki teollisuusmaat ja useimmat sellaiset kehitysmaat, joissa on merkittävää teollisuutta.
Aktiivisten jäsenten lisäksi kirjeenvaihtajajäseniä oli 36, useimmat näistä kehitysmaita, joissa ei vielä ollut toimivaa standardisoimisjärjestöä. Kirjeenvaihtajajäsenet eivät voi osallistua ISOn tekniseen työhön eivätkä äänestyksiin, mutta saavat käyttöönsä valmiit standardit ja kaiken valmistelussa käytetyn kirjallisen materiaalin. Aivan pienimpien maiden standardisoimisjärjestöjä on ISOssa erityisjäsenenä 11.
Tekninen valmistelutyö tehdään ISOn teknisissä komiteoissa sekä näiden alaisissa alakomiteoissa ja työryhmissä. Vuoden 2005 alussa teknisiä komiteoita oli 190, alakomiteoita 544 ja työryhmiä 2 180.
Kunkin komitean sihteeristötehtävät on annettu sellaisen jäsenmaan hoidettavaksi, jolla on katsottu olevan riittävää asiantuntemusta kyseisellä alalla. Esimerkiksi paperin ja paperimassan standardisointia käsittelevän komitean sihteeristötehtävät on annettu kanadalaisille ja tietotekniikkaa käsittelevien komiteoiden sihteeristöt taas yhdysvaltalaisten jäsenjärjestöjen hoidettavaksi.
Suomi hoiti vuoden 2003 lopussa kolmen kansainvälisen standardisoimiskomitean alakomitean, ISO/TC 96/SC 9 (silta- ja pukkinosturit), ISO/TC 6/SC 5 (paperimassan testimenetelmät ja laatuspesifikaatiot) ja ISO/TC 23/SC 15 (metsäkoneet) sihteeristöä ja 12 työryhmän sihteeristöä.
Aloitteen uuden standardin luomiseksi voi tehdä jokin kansainvälinen järjestö tai ISOn kansallinen jäsenjärjestö. Alun perin jäsenmaassa aloitteentekijänä on voinut olla esimerkiksi teollisuuden toimiala- tai etujärjestö, tutkimuslaitos, kuluttajien etujärjestö tai ammattiliitto.
Ennen uuden teknisen komitean perustamista selvitetään, sopiiko ehdotettu aihekokonaisuus jonkin olemassaolevan komitean työhön.
1970-luvulla ISOn australialainen jäsenjärjestö SAA ehdotti uudeksi työkohteeksi aurinkoenergiaa. Ensimmäiseksi ISO selvitti, oliko jo olemassa sellaista komiteaa, jonka toimialaan työkohde sopisi. Kun sellaista ei ollut, alettiin selvittää uuden komitean perustamismahdollisuuksia. Aurinkoenergiaa käsittelevään komiteaan tuli 13 aktiivijäsentä ja lisäksi 37 tarkkailijaa.
Uusi tekninen komitea voidaan perustaa, jos sen toimintaan tulee mukaan vähintään viisi jäsenjärjestöä. Ensimmäinen standardiluonnos (Working Draft, WD) laaditaan työryhmässä. Tärkeä vaihe on komitealuonnos (Committee Draft, CD), johon komitean jäsenet tekevät muutos- ja parannusehdotuksiaan. Suurin osa valmistelevasta työstä tapahtuu kirjeenvaihdon avulla. Kokouksia pidetään lähinnä silloin, kun luonnoksesta alkaa olla riittävä yksimielisyys tai kun on otettava kantaa johonkin tärkeään periaatteelliseen kysymykseen.
Kun tekninen komitea on päässyt luonnoksesta yhteisymmärrykseen, toimitetaan se keskussihteeristölle rekisteröitäväksi (Draft International Standard, DIS) ja edelleen jäsenmaille äänestystä ja kommentteja varten. Jos 67 prosenttia komitean aktiivisista jäsenistä sitä kannattaa, asiakirja on hyväksytään lopulliseksi ehdotukseksi kansainväliseksi standardiksi (Final Draft International Standard, FDIS). Jäsenillä on kaksi kuukautta aikaa ilmoittaa kyllä tai ei -kantansa standardin hyväksymiseen kansainväliseksi standardiksi. Jos 67 prosenttia komitean aktiivisista jäsenistä hyväksyy lopullisen ehdotuksen, se on hyväksytty kansainväliseksi ISO-standardiksi. Useimmiten yksimielisyys on varmistettu jo valmistelutyön aikana, ja ehdotus hyväksytään yksimielisesti.
Tekniikka kehittyy nopeasti, ja standardien täytyy pysyä siinä mukana. Tavoitteena on, että jokainen standardi tarkastetaan ja uudistetaan vähintään viiden vuoden välein. Tarkastustyössä käydään yksityiskohtaisesti läpi, mitä muutoksia uudet menetelmät, materiaalit tai laatu- ja turvallisuusvaatimukset edellyttävät sen sisältöön.
Vaikka kansainvälinen standardisointi vauhdittui 1960-luvulla, monet jäsenjärjestöt pitivät vielä kansallista standardisointia tärkeämpänä. Valmistelutyössä tuli tuloksia hitaasti, kun jäsenjärjestöt pyrkivät ajamaan omia kansallisia etujaan. Standardin sijasta käytettiin nimitystä "suositus", mikä kuvaa sitä, että monet maat pitivät vielä tiukasti kiinni omista kansallisista määritelmistään.
Ratkaiseva käännekohta oli ISO-standardin mukainen kuljetuskontti, joka mullisti lyhyessä ajassa koko kansainvälisen kauppaliikenteen. Kontti mahdollisti lähes minkä tahansa tuotteen kannattavan kuljettamisen mantereelta toiselle. Sen standardimitat pakottivat tuotteiden valmistajia mitoittamaan omatkin tuotteensa ja pakkauksensa uudelleen.
Jäsenmaat voivat ottaa ISO-standardin käyttöön vapaaehtoisesti joko sellaisenaan tai käännöstyön ja mahdollisen muokkaustyön jälkeen hyväksyttynä kansallisena standardina. Vielä 1970-luvulla ISO oli julkaissut kansainvälisiä ISO-asiakirjoja alle tuhat kappaletta, mutta sen jälkeen kehitys on ollut nopeaa. Vuonna 1985 voimassaolevia standardeja oli jo runsaat kuusi tuhatta, ja vuoteen 2005 niiden määrä oli noussut yli 14 941:een. Sivuja niissä oli yhteensä yli puoli miljoonaa.
ISOn tärkein yhteistyökumppani on sähköalan kansainvälinen standardisointijärjestö IEC International Electrotechnical Commission. ISOlla ja IEC:llä on yhteisiä teknisiä komiteoita, ja niiden keskussihteeristöt toimivat samassa rakennuksessa Genevessä.
IEC:ssä ja vastaavassa sähköalan eurooppalaisessa standardisoimisjärjestössä CENELECissä Suomea edustaa SESKO ry.
ISOn ja IEC:n toimitalon vastakkaisella puolella, saman kadun varrella Genevessä toimii vielä kansainvälinen telealan standardisoimisjärjestö ITU, International Telecommunication Union. Suomesta ITUn ja telealan eurooppalaisen standardisoimisjärjestön ETSIn toimintaan osallistuu Telehallintokeskus (syyskuusta 2001 alkaen nimeltään Viestintävirasto).
2.2. Eurooppalainen standardisointi
Samoin kuin kansainvälisellä tasolla, myös Euroopassa standardisointi ja standardien käyttö on vapaaehtoista. Nykyään eurooppalaiset standardisoimisjärjestöt tekevät kuitenkin tiivistä yhteistyötä Euroopan Unionin kanssa, ja standardisoinnilla on tärkeä ja tunnustettu asema eurooppalaisen yhteistyön ja sisämarkkinoiden kehittämisessä. Tärkeimmät standardit pyritään yhtenäistämään koko EU:n alueella.
Keskeinen eurooppalainen standardisoimisjärjestö on CEN, European Committee for Standardization, joka on kaikkien EU- ja Efta-maiden standardisoimisjärjestöjen yhteistyöelin. Suomea CENissä edustaa Suomen Standardisoimisliitto SFS.
CENissä toimii 282 teknillistä komiteaa. CENin julkaisemista standardeista käytetään tunnusta EN, ja vuoden 2005 alussa niitä oli julkaistu yhteensä 9 614.
Kansainvälistä IEC-järjestöä vastaa eurooppalainen sähköalan standardisoimisjärjestö CENELEC, European Committee for Electrotechnical Standardization. CENELECin jäseninä ovat kaikki EU- ja Efta-maat. Suomea CENELECissä edustaa Suomen SESKO ry.
CENELECillä on toiminnassa 76 teknistä komiteaa. Samoin kuin CEN-standardeista, myös CENELECin julkaisemista standardeista käytetään tunnusta EN. Vuoden 2004 alkuun mennessä sähköalan EN-standardeja oli julkaistu 4 687.
Kolmas itsenäinen eurooppalainen standardisoimisjärjestö on ETSI, European Telecommunications Standards Institute. ETSI on avoin kaikille Euroopan maiden posti- ja telehallintojen yhteenliittymän CEPT:in jäsenmaissa rekisteröidyille yhteisöille. Yhteensä yli 500 täysjäsenen joukossa on mm. tietoliikennealan hallintoelimiä, tele- ja verkkopalvelujen tuottajia sekä telealan yrityksiä. Suomen tietoliikennehallintoa ETSIssä edustaa Viestintävirasto.
ETSIn laatimia EN-standardeja oli voimassa vuoden 2004 alussa 1 800.
Yksin CEN-järjestöllä on meneillään kaiken kaikkiaan 5 200 työkohdetta, joista pelkästään rakennusalalla lähes tuhat. Muita painopistealueita ovat mm. kone-, tieto- ja teletekniikka, lääkintälaitteet ja henkilökohtaiset suojaimet.
Eurooppalaisten standardien laadinnassa käytetään hyväksi maailmanlaajuista standardisointia aina, kun se on mahdollista. Esimerkiksi CENin standardeista 30 prosenttia perustuu ISOn työhön. Sähköalan CENELECin eurooppalaisista standardeista 75 prosenttia perustuu kansainvälisen IEC-järjestön standardeihin.
Suomessa kaikki eurooppalaiset standardit vahvistetaan SFS-standardeiksi ja niiden kanssa ristiriitaiset standardit kumotaan. Vuonna 2004 vahvistetuista SFS-standardeista oli eurooppalaisia 97 prosenttia. Näistä taas huomattava osa on alunperin tehty kansainvälisissä standardisoimisjärjestöissä.
2.3. Kansallinen standardisointi
Teollistuminen alkoi 1700-luvun jälkipuoliskolla Englannissa ja levisi 1800-luvun alkupuolella Keski-Eurooppaan. Kehitystä vauhdittivat ennen kaikkea höyrykone ja James Hargreavesin vuosina 1764-69 kehittämä Kehruu-Jenny, joka aloitti koneellistumisen tekstiilien tuotannossa.
Suomessa teollistuminen käynnistyi 1860-luvulla, ja kehitystä edisti ammattikuntalaitoksen lopettaminen vuonna 1868 ja vuonna 1879 säädetty elinkeinovapaus. Teollistuminen alkoi puunjalostuksesta ja laajeni myöhemmin metalliteollisuuteen, joka varsinkin 1920 ja 1930 -luvuilla kasvoi ripeästi.
Teollistuminen merkitsi mullistusta kaikilla yhteiskunnan ja kulttuurin alueilla. Uskonnon merkitys väheni, ja perinteisen yhdenmukaisen kulttuurin tilalle tulivat yksilöllisyys ja materiaaliset arvot. Uskomusten sijasta maailmankuva perustui nyt siihen, mikä voitiin selvästi nähdä ja mitata. Suullisen, sukupolvesta toiseen kulkeneen kansanperinteen korvasivat koulutus, tiede ja rationaalinen ajattelu, joka jatkuvasti etsii parannuksia vakiintuneisiin keinoihin ja tapoihin.
Useimmissa maissa standardisointi käynnistyi vapaaehtoisesti teollisuuspiirien aloitteesta. Ensimmäinen kansallinen standardisointijärjestö, British Standards Institution (BSI) perustettiin vuonna 1901. Alankomaiden kansallinen NEN-järjestö perustettiin vuonna 1916 ja Saksan maineikas DIN vuonna 1917. Ruotsissa kansallinen standardisointijärjestö perustettiin vuonna 1922, Norjassa 1923 ja Ranskassa sekä Tanskassa 1926.
Kun vertaillaan kansallisten standardien määrää joulukuussa 2002, standardisoinnin jättiläisiä Länsi-Euroopassa ovat Saksa (27 179 voimassaolevaa standardia), Ranska (26 544) ja Iso-Britannia (22 589). Pohjoismaista Ruotsissa oli mainittuna ajankohtana voimassa 21 800 kansallista standardia, Norjassa 11 775 ja Suomessa 17 665.
Vaikka standardit ovat luonteeltaan vapaaehtoisia suosituksia, niitä on alettu käyttää lainsäädännön apuvälineinä. Aikaisemmin kaikki tekniset yksityiskohdat pyrittiin sisällyttämään itse lainsäädäntöön. Nopean teknisen kehityksen takia lainsäädäntö kuitenkin vanhenee tällä tavoin nopeasti. Viime vuosina on yhä enemmän alettu noudattaa käytäntöä, jossa teknisiä yksityiskohtia ei sisällytetä säädöksiin, vaan standardien mukaista tuotetta pidetään esimerkkinä hyväksytystä ratkaisusta.
Suomessa standardisointityö alkoi vuonna 1924, kun teollisuuden aloitteesta perustettiin Suomen Standardisoimislautakunta. Yhteistyöhön osallistuvat järjestöt perustivat vuonna 1947 Suomen Standardisoimisliiton. Standardisoimislautakunta jatkaa edelleen toimintaansa SFS:n toimielimenä. Sen nimenä on nykyisin Standardisointilautakunta.
2.4. Yritysstandardisointi
Yritykset ovat taloudellisen kehityksen perusyksikköjä. Jokaisen talousalueen ja valtion hyvinvointi perustuu kilpailukykyisiin yrityksiin, joiden tuotteet menestyvät maailmanmarkkinoilla. Terveydenhoito, koulutus ja muut hyvinvointipalvelut voidaan pitkän päälle rahoittaa vain yhteiskunnan tuotantosektorin hankkimilla tuloilla. Jos talouselämällä ei ole menestystä viennissä, ei ole myöskään voimavaroja uudistaa tuotantoa ja kehittää uusia tuotteita.
Aikaisemmin yrityksillä ja toimialojen yhteenliittymillä oli tapana laatia omia standardejaan, mutta pyrkimys yhdenmukaistaa teknisiä määräyksiä on vähentänyt niiden merkitystä. Nykyään yritysten standardisointityö onkin enemmän kansallisella ja kansainvälisellä tasolla tapahtuvan standardisointityön säännöllistä seuraamista ja aktiivista soveltamista omaan toimintaan.
Standardeja hyväksi käyttäen voidaan suunnitelmallisesti kehittää sekä tuotevalikoimaa että koko yrityksen toimintaa ja tuottavuutta. Standardeja laativien työryhmien toimintaan osallistuminen auttaa seuraamaan teknistä kehitystä ja luo vakiintuneita yhteyksiä alan muihin yrityksiin, viranomaisiin ja tutkimuslaitoksiin. Samalla yritys voi saada korvaamatonta tietoa eri maissa voimassa olevista kansallisista määräyksistä.
Eurooppalaiset, Suomessakin muuttamattomina voimaan tulevat standardit koskevat kaikkia, myös kotimarkkinoille tarkoitettuja tuotteita. Tietoa kannattaa tämän takia hankkia jo siinä vaiheessa, kun standardia aletaan valmistella ja sopeuttaa tuotteet ajoissa tuleviin normeihin. Vaikka standardien käyttö on vapaaehtoista, oman alansa käytännöstä poikkeava tuote jää helposti markkinoiden ulkopuolelle.
3. Standardit ja kaupan teknisten esteiden poistaminen
Toinen maailmansota oli vähentänyt kaupankäyntiä ja tilalle oli tullut tiukkoihin kansallisiin rajoihin perustuva säännöstelytalous. Jälleenrakentaminen ja uusi vaurastuminen oli kuitenkin mahdollista vain avaamalla rajat keskinäiselle kaupankäynnille. Uuden sodan vaara voitiin torjua sitomalla osapuolet yhteiseen taloudelliseen kehitykseen.
Yhtenäistämiskehityksen ensimmäinen vaihe, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ECSC perustettiin vuonna 1951. Kahden muun yhteisön, Euroopan atomienergiayhteisön EURATOMin ja Euroopan talousyhteisön EEC:n perustamissopimukset allekirjoitettiin Roomassa maaliskuussa 1957.
EEC:n ansiosta tullimaksuja ja kiintiöitä saatiin poistettua ja rajamuodollisuuksia karsittua. Jäljelle jäi kuitenkin paljon kansallisia määräyksiä, joiden takia monien tuotteiden kauppa vielä 1980-luvulla oli käytännössä erittäin kankeata. Esimerkiksi autoihin tai kodinkoneisiin piti tehdä lukemattomia pieniä muutoksia ennen kuin niitä voitiin myydä koko yhteisön alueella.
Usein tuonnin esteitä perusteltiin terveydellä ja turvallisuudella. Saksassa, joka yhä tunnetaan tiukoista normeistaan, vaadittiin kivennäisvedelle erittäin alhainen bakteerimäärä. Oman maan juomateollisuudelle määräyksen noudattaminen ei tuottanut vaikeuksia, koska saksalaiseen makuun sopiva runsas hiilihappo tappoi bakteerit. Ranskalaiset kivennäisvedet taas olivat hiilihapottomia ja bakteerimäärä - vaikka ei ollutkaan ihmiselle vaarallinen - ylitti helposti saksalaisen normitason.
Tällä tavalla kansalliset, toisistaan eroavat määräykset jakoivat talousalueen käytännössä 12 erilliseen kotimarkkina-alueeseen. Samaan aikaan Yhdysvaltain ja Japanin yritykset hyödynsivät laajan yhtenäisen kotimarkkina-alueen etuja ja alkoivat menestyä Eurooppaa paremmin sekä viennissä että teknologisessa tutkimuksessa.
Talouden painopiste alkoi 1980-luvulla siirtyä Euroopasta Kauko-Itään ja Tyynen valtameren ympärille. Tarvittiin radikaaleja toimenpiteitä, jotta taloudellisesti ja poliittisesti pysähtynyt, "eurokleroosin" vaivaama talousalue sykäistäisiin jälleen mukaan maailmantalouden kehitykseen.
3.1. Rooman sopimuksen artiklat 94 ja 137
Kaupankäynnin esteiden poistamiseen tähtäsi jo vuonna 1957 allekirjoitettu EEC:n perustamissopimus. Tämän ns. Rooman sopimuksen artikla 94 (entinen artikla 100) antoi yhteisölle oikeuden säätää direktiivejä, joilla yhdenmukaistetaan jäsenmaissa sellaisia lakeja, säännöksiä ja hallinnollisia määräyksiä, joilla on vaikutusta yhteismarkkinoiden toimintaan.
Artiklan perusteella otettiin vuosien 1960 ja 1985 välisenä aikana käyttöön lukuisia direktiivejä, mutta kaupan teknisten esteiden vähentämiseen niillä ei ollut paljon vaikutusta. Direktiivit olivat vaikutusalueeltaan liian kapeita ja saattoivat koskea esimerkiksi yksittäistä auton osaa. Riittävän vaikuttavien säännösten aikaansaamista jarrutti vielä EY:ssä käytössä ollut äänestystapa, jossa sitovan päätöksen aikaansaamiseksi tarvittiin kaikkien jäsenmaiden yksimielisyyttä. Yhdenmukaistamista edistävän hankkeen pystyi näin pysäyttämään yksikin jäsenmaa.
Kehitys sai uutta vauhtia vuonna 1985, kun komission uudeksi puheenjohtajaksi valittu Jacques Delors esitteli ns. Valkoisen kirjan, laajan toimenpideohjelman sisämarkkinoiden toteuttamiseksi. Ohjelma sisälsi kaikkiaan 286 lakialoitetta tai muuta toimenpide-ehdotusta. Näistä yli puolet eli 163 liittyi teknisten esteiden poistamiseen.
Toinen tärkeä asiakirja oli heinäkuussa 1987 voimaan astunut Single Act eli yhtenäisasiakirja, jolla ensimmäistä kertaa uudistettiin Euroopan yhteisöjen kolme vuosikymmentä aikaisemmin allekirjoitettuja perustamissopimuksia. EY:n päätöksenteon nopeuttamiseksi otettiin useilla alueilla käyttöön määräenemmistöpäätökset. Kun aikaisemmin direktiivien valmistuminen saattoi kestää vuosia, selvittiin nyt monesti muutamalla kuukaudella.
Single Act -yhtenäisasiakirjassa on kaksi kohtaa, joilla on erityistä merkitystä kaupan teknisten esteiden poistamisessa: Rooman sopimuksen artikloihin 94 ja 137 (entinen artikla 118) tehdyt muutokset 95 (entinen artikla 100A) ja 138 (entinen artikla 118A). Jo Rooman sopimuksen artikla 94 oli antanut yhteisölle oikeuden säätää direktiivejä, joilla oli tarkoitus yhdenmukaistaa jäsenmaiden säännöksiä, joilla oli vaikutusta yhteismarkkinoiden toimintaan. Nyt yhtenäisasiakirjan perusteella uudistetulla artiklalla 95 oli huomattavasti paremmat mahdollisuudet toimia. Täyden yksimielisyyden sijasta päätöksentekoon riitti kahden kolmasosan määräenemmistö, joten direktiivien valmistelu nopeutui huomattavasti. Toisaalta valmistelutyö demokratisoitui, kun valmistelussa annettiin enemmän painoa EU:n parlamentille komission ja ministerineuvoston rinnalla.
Rooman sopimukseen liitetty artikla 138 sisältää periaatteet sellaisten teknisten määräysten harmonisoinnista, jotka liittyvät työympäristöön ja työntekijöiden terveyteen ja turvallisuuteen. Artiklan 138:n perusteella annetut direktiivit ovat vähimmäisvaatimusdirektiivejä, ts. niillä määritetään taso, joka kaikkien jäsenmaiden on vähintään saavutettava. Mikään ei kuitenkaan estä jäsenvaltiota ylläpitämästä direktiivissä määriteltyä työturvallisuuden tasoa korkeampaa tasoa. Sen sijaan jäsenvaltio, jossa direktiivin vaatimukset on jo ylitetty, ei saa ryhtyä alentamaan jo saavuttamaansa tasoa.
Valkoinen kirja ja Single Act -yhtenäistämisasiakirja merkitsivät uutta alkua Euroopan yhtenäistämiskehitykselle. Vuonna 1985 lukkoonlyöty tiukka aikataulu piti, ja lähes kaikki Valkoisessa kirjassa ehdotetut vajaa kolmesataa direktiiviä saatiin valmiiksi määräaikaan vuoden 1992 loppuun mennessä. Samaisesta vuodenvaihteesta lähtien tavarat, palvelut, pääoma ja ihmiset ovat - ainakin periaatteessa - voineet vapaasti liikkua jäsenmaasta toiseen.
Käytännössä sisämarkkinat ovat vielä tänäkin päivänä enemmän tavoite kuin todellisuutta, mutta maailmantaloudessa vanha manner on osoittanut olevansa yhä vakavasti otettava kilpailija.
3.2. Cassis de Dijon -päätös ja vastavuoroisen tunnustamisen periaate
"Neljä vapautta" eli tavaroiden, palvelujen, ihmisten ja pääomien vapaa liikkuvuus oli kirjattu tavoitteeksi jo vuonna 1957 allekirjoitetussa Euroopan talousyhteisön EEC:n perustamissopimuksessa. Tämän Rooman sopimuksen artiklassa 28 (entinen artikla 30) kiellettiin määrälliset tuontirajoitukset ja kaikki muutkin määräykset, joilla oli samanlainen vaikutus. Periaatteessa tuontia hankaloittavat kansalliset määräykset olivat kiellettyjä.
Sopimuksen artikla 30 (ent. 36) luetteli kuitenkin kieltoon joitakin poikkeuksia: jäsenmaalla oli lupa rajoittaa kauppaa, jos se oli välttämätöntä
- julkisen moraalin, järjestyksen ja turvallisuuden turvaamiseksi
- ihmisten, eläinten tai kasvien elämän tai terveyden suojelemiseksi
- taiteellisesti, historiallisesti tai arkeologisesti arvokkaiden kansallisaarteiden suojelemiseksi tai
- teollisen tai kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi.
Kiellot ja rajoitukset eivät kuitenkaan saaneet olla mielivaltaisia eikä niitä saanut käyttää keinotekoisten kaupan esteiden luomiseen. Käytännössä säännöksiä kierrettiin enemmän tai vähemmän jokaisessa jäsenmaassa. Tuontia hankaloitettiin paitsi omaperäisillä teknillisillä määräyksillä, myös veroteknisin keinoin.
Vuonna 1979 Euroopan yhteisön tuomioistuin teki tärkeän, tuontirajoituksia koskevan ennakkopäätöksen, joka tunnetaan nimellä Cassis de Dijon. Cassis de Dijon -nimistä ranskalaista likööriä yritettiin viedä Ranskasta Saksan Liittotasavaltaan, mutta Saksan veroasetusten takia se ei päässyt markkinoille. Asia vietiin Euroopan Yhteisön tuomioistuimeen, joka totesi, ettei tuotteen vapaalle tuonnille Saksaan ollut esteitä.
Päätöksestä tuli tärkeä ennakkotapaus, jolla oli suuri merkitys rajojen avautumiselle EY:n sisällä. EY:n tuomioistuimen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa laillisesti valmistettua ja myytyä tuotetta voidaan vapaasti markkinoida myös muissa yhteisön maissa. Kansalliset tekniset tai veromääräykset eivät saa olla myynnin esteenä.
Toinen, 1980-luvun alussa ollut tapaus toi esiin jäsenmaissa harjoitetun käytännön, jossa tuontia hankaloitettiin teknistä hyväksyttämistä koskevilla määräyksillä. Hollantilainen yritys halusi tuoda tuholaismyrkkyjä Ranskasta, jossa tuotteet oli virallisesti hyväksytty. Hollantilaiset kuitenkin estivät markkinoille pääsyn. Myyntilupaan olisi tarvittu testaus hollantilaisessa laboratoriossa.
EY:n tuomioistuin piti ranskalaisessa laboratoriossa tehtyjä testejä riittävän luotettavina. Tuomioistuimen mukaan tuontimaan viranomaiset eivät ole oikeutettuja vaatimaan teknillisiä tai kemiallisia analyysejä tai laboratoriotestejä, jos samat testit on jo tehty jossakin toisessa jäsenmaassa.
Cassis de Dijon ja sitä seuranneet EY:n tuomioistuimen päätökset olivat pohjana vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle. Tuontitavaran markkinoille tuloa ei voi estää sillä perusteella, ettei tuote täytä omassa maassa voimassa olevia määräyksiä, vaan tuontimaan täytyy tunnustaa valmistusmaassa voimassaolevat säännökset yhtä päteviksi kuin omansa.
Keskinäisen tunnustamisen periaate merkitsi myös sitä, että jäsenmaan tuli hyväksyä muissa maissa tehdyt asianmukaiset testit edellyttäen, että testit on suorittanut ammattitaitoinen ja riippumaton tutkimuslaitos. Näin säästetään aikaa ja vältetään päällekkäisten testien aiheuttamia turhia kustannuksia.
Käytännössä vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta voi olla vaikea toteuttaa. Kivennäisveden kaupassa se on helppoa, mutta sähkölaitteissa tilanne on toinen. Jos jossakin maassa on käytössä tietynlainen jännite tai tietynlainen seinäkosketin, valmistajan on otettava tämä huomioon. Käytännön vientimarkkinoilla suurin osa tuotteista on edelleenkin sopeutettava paitsi kohdemaan tekniseen käytäntöön, myös kulttuuriin ja makutottumuksiin.
3.3. New Approach eli uusi lähestymistapa
EY:n tuomioistuimen tekemä Cassis de Dijon oli luonut pohjan vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle. Jos EU:n alueella valmistettu tuote täytti kotimaassaan voimassaolevat tekniset ja turvallisuusnormit, sitä voitiin esteittä markkinoida koko yhteisön alueella.
Kansallisten määräysten vastavuoroinen tunnustaminen oli nopea keino edistää kaupankäyntiä, mutta se ei kuitenkaan poistanut kaikkia ongelmia. Niin kauan kuin tekniset vaatimukset muuttuivat maasta toiseen, tuotteet oli käytännössä sopeutettava niiden mukaan. Eurooppalaisille yrityksille tämä merkitsi pienempiä tuotesarjoja ja sitä kautta suurempia kustannuksia. Yhtenäisten kotimarkkinoiden edut eivät päässeet vieläkään toteutumaan.
Aluksi teknisiä määräyksiä yritettiin harmonisoida ottamalla käyttöön yksityiskohtaisia direktiivejä, jotka kukin jäsenmaa sitten ottaisi omaan lainsäädäntöönsä. Tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Kun yksityiskohtaiset määräykset yritettiin sisällyttää itse direktiiveihin, niiden koko kasvoi suhteettomaksi ja valmistelu vei vuosikausia. Kun direktiivi lopulta saatiin valmiiksi, se alkoi olla jo vanhentunut. Erityisesti uuden teknologian aloilla ei ajantasaisia yhteisiä määritelmiä ollut tällä tavalla mahdollista saavuttaa.
Vuonna 1985 Euroopan Yhteisö otti käyttöön uuden menettelyn, joka yksinkertaisti ja nopeutti huomattavasti lainsäädäntöä. "New Approach" -menettelyssä direktiiveissä esitetään vain olennaiset turvallisuutta, terveyttä, ympäristöä ja kuluttajasuojelua koskevat vaatimukset. Jos tuote täyttää ne, sitä voidaan periaatteessa kaupata esteettä koko EY-alueella.
Tekniset ratkaisut, jotka täyttävät em. olennaiset vaatimukset, esitetään eurooppalaisten standardisointijärjestöjen laatimissa nk. yhdenmukaistetuissa standardeissa. Jos tuote on standardinmukainen, viranomaiset eivät voi asettaa esteitä sen vapaalle liikkuvudelle.Standardit eivät kuitenkaan ole velvoittavia, vaan säilyttävät vapaaehtoisen luonteensa. Jos tuote poikkeaa yhdenmukaistetusta standardista, valmistajan on pystyttävä muulla tavoin osoittamaan, että se täyttää direktiivissä esitetyt olennaiset vaatimukset.
Direktiivien alaiset, EY:n toimeksiannolla valmistellut standardit ovat lisänneet eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen työmäärää. Yhdenmukaistamisprosessissa mukanaolo on kuitenkin kaikille osapuolille hyödyllistä. Yhteistyö varmistaa, että yksityiskohtaisten määräysten luomisessa käytetään hyväksi parasta mahdollista käytännön asiantuntemusta - yritysten ja kuluttajien kokemuksia, joiden esilletulo varsinaisten direktiivien laadinnassa olisi huomattavasti epävarmempaa.
Uuden menettelyn direktiivejä on saatu runsaat 20 kappaletta. Laajimmat niistä käsittelevät lääkintälaitteita, koneita, rakennustuotteita ja henkilösuojaimia.
Direktiivien valmistelu on yksinkertaistunut ja nopeutunut huomattavasti. Lisäksi direktiivit voidaan tehdä aiempaa huomattavasti laaja-alaisemmiksi. Esimerkiksi muutama vuosi sitten konedirektiiviä hyväksyessään EY:n ministerineuvosto selvisi yksillä allekirjoituksilla - direktiivin alaisten neljän sadan standardin luominen ja ajan tasalla pitäminen näet jäi eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen huoleksi.
Euroopan komission toimeksiannosta eli mandaatilla oli vuoden 2004 syksyllä laadittu yhteensä lähes 2 600 standardia. Kaiken kaikkiaan eurooppalaisia standardeja oli samaan aikaan voimassa runsaat 15 000.
3.4. Tietojenvaihto valmisteilla olevista standardeista
Uusia määräyksiä ja standardeja tulee jatkuvasti lisää ja voimassaolevia muutetaan. Yrityksellä, joka toimii useassa maassa, on täysi työ pysyä mukana, millaisia määräyksiä eri maissa on noudatettava. Uusi säännös, joka vaatii muuttamaan tuotetta tai jopa vetämään sen kokonaan markkinoilta, voi olla yritykselle ikävä yllätys.
Lakien ja määräysten ennakoitavuus on taloudellisen kehityksen kulmakivi, jonka puuttuminen tekee yritystoiminnasta lyhytjänteistä ja karkottaa ulkomaiset sijoittajat vakaammille markkinoille. Euroopan Yhteisön tavoitteena onkin vähentää yllätyksiä ja auttaa taloudellisia toimijoita ennakoimaan tulevaa toimintaa.
Direktiivin 98/34/EC (entinen 83/189/EEC) mukaan jäsenvaltioiden tulee ilmoittaa ennalta valmisteilla olevista kansallisista standardeista ja teknisistä määräyksistä. Tiedonantovelvollisuus ei koske vain EU:n toimeksiannosta luotavia standardeja vaan myös kaikkia kansallisten standardisoimisjärjestöjen omasta aloitteesta valmisteltavia standardeja.
Vuonna 1988 direktiiviä 98/34/EC laajennettiin niin, että tiedonantovelvollisuus koskee myös maataloustuotteita ja lääkkeitä, jotka alunperin oli jätetty tiedonantovelvollisuuden ulkopuolelle. Maaliskuussa 1994 velvollisuutta laajennettiin edelleen koskemaan kaikkia teknisiä määritelmiä siitä riippumatta, mihin vaiheeseen tuote on elinkaarellaan ehtinyt. Myös tulevat kierrätystä, keräystä, käsittelyä ja hävittämistä koskevat määräykset tulee ilmoittaa ennakkoon. Näin valmistajalle ei enää pääse syntymään tilannetta, jossa uudet määräykset muuttavat yllättäen tuotteen asemaa markkinoilla, jakeluketjussa tai kuluttajien silmissä.
Ilmoitus uudesta standardista tai teknisestä määräyksestä lähetetään komissiolle, joka sitten toimittaa tiedon edelleen kaikille jäsenmaille. Määräys voi astua voimaan vasta, kun säädetty määräaika on kulunut umpeen. Säädetyn määräajan kuluessa komissio tai mikä tahansa jäsenmaa voi esittää perustellun huomautuksensa, jos sen mielestä kyseisellä standardilla tai määräyksellä ollaan luomassa keinotekoisia kaupan esteitä ja vaikeuttamassa sisämarkkinoiden toimintaa.
Määräaika on vähintään kolme kuukautta, ja sitä pidentävät jäsenvaltioiden perustellut huomautukset, komission käynnistämät tutkimukset tai komission ilmoitus, että alalla on tehty esitys sitovan harmonisointimääräyksen hyväksymisestä.
Tiedonantovelvollisuus koskee myös taloudellisia ohjauskeinoja. Niihin ei tosin sovelleta kieltoa saattaa toimenpide voimaan ennen määräaikaa. Huomautukset eivät voi kohdistua itse taloudellisiin keinoihin, vaan tuotteiden liikkumiseen.
Tähän asti tiedonantovelvollisuus on koskenut kaikkia kansallisella tasolla tapahtuvia standardimuutoksia. Direktiiviä ollaan uudistamassa niin, että velvollisuus koskisi enää puhtaasti kansallisella tasolla tapahtuvaa valmistelutyötä.
Vastavuoroisuuden periaatteen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa laillisesti valmistettua ja myytyä tuotetta voidaan vapaasti markkinoida myös muissa yhteisön maissa. Jos EU:n jäsenvaltio omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä vedoten poikkeaa tästä periaatteesta, vuoden 1997 alusta voimaan tulleen Euroopan parlamentin ja neuvoston päätöksen 3052/95/EY mukaan jäsenvaltion on ilmoitettava asiasta EU:n komissiolle
3.5 Ministerineuvoston päätöslauselma standardeista
Euroopan unionin neuvosto hyväksyi 28. lokakuuta 1999 päätöslauselman standardisoinnin merkityksestä Euroopassa.
Siinä ministerineuvosto muistuttaa, että eurooppalainen standardisointi on osaltaan edistänyt merkittävästi yhteismarkkinoiden toimintaa, terveyden ja turvallisuuden suojelua, teollisuuden kilpailukykyä ja kansainvälistä kauppaa sekä tukenut kasvavassa määrin yhteisön politiikkoja.
Neuvoston mielestä standardisoinnin tulee olla vapaaehtoista, konsensukseen perustuvaa toimintaa, jota asianomaiset tahot harjoittavat avoimuuteen ja julkisuuteen perustuen itseään varten riippumattomien ja tunnustettujen standardisoimisjärjestöjen puitteissa, ja joka johtaa vapaaehtoisten yhdenmukaisten standardien hyväksymiseen.
Julkilausumassa korostetaan sitä, että viranomaisilla on perusteltu intressi olla mukana eurooppalaisessa standardisoinnissa sen yhteiskunnallisten vaikutusten vuoksi. Tämä johtuu siitä tärkeästä asemasta, joka sille on annettu yhteisön politiikoissa, erityisesti uuden menettelytavan mukaisen sääntelyn tukijana.
Ministerineuvoston päätöslauselmassa sanotaan, että sisämarkkinoiden toteuttamiseksi luotu uusi menettelytapa on osoittautunut toimivaksi, ja sen soveltamista olisi jatkettava. Neuvosto pyytää komissiota tarkastelemaan järjestelmällisesti, voidaanko uuden lähestymistavan periaatetta soveltaa uusilla aloilla lainsäädännön parantamiseksi ja yksinkertaistamiseksi aina, kun mahdollista.
Neuvosto kehottaa kaikkia osapuolia osallistumaan aktiivisesti standardien laadintaan ja standardointiprosessin hallinnointiin.
Neuvoston mielestä kansainväliset standardit ovat entistä tärkeämpiä markkinoiden muuttuessa maailmanlaajuisiksi. EU on sitoutunut kansainväliseen standardisointiin ja Maailman kauppajärjestön kaupan teknisiä esteitä koskevan sopimuksen (TBT-sopimus) mukaisiin velvoitteisiin. Sopimuksella olisi erityisesti edistettävä kansainvälisten standardien entistä laajempaa käyttöä.
Neuvoston päätöslauselmassa korostetaan, että eri osapuolille, kuten työntekijöille, kuluttajille ja ympäristönsuojelun etujärjestöille, olisi oltava mahdollisuus osallistua standardisointiprosessin kaikkiin tärkeimpiin vaiheisiin laadittaessa standardeja kansainvälisellä tasolla.
4. Standardisointi Suomessa
Suomessa standardisointitoimintaa ohjaa ja koordinoi Suomen Standardisoimisliitto SFS ry. Standardisoimisliitto on riippumaton, voittoa tuottamaton yhdistys, jonka jäseniä ovat mm. Suomen valtio, Helsingin yliopisto ja eräät elinkeinoelämän järjestöt. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää Suomen kilpailukykyä. Tähän pyritään luomalla edellytykset standardisoinnille, tarjoamalla yrityksille sekä muille sidosryhmille tehokasta tiedonvälitystä sekä tarjoamalla mahdollisuuksia vaikuttaa kansainvälisten standardien sisältöön.
SFS:n tavoitteena on:
- standardisoinnin keskusorganisaationa ohjata ja koordinoida standardisointitoimintaa Suomessa
- ylläpitää standardien laadintamekanismia sekä markkinoida standardisointia ja standardeja
- aktivoida yrityksiä ja viranomaisia vaikuttamaan kansainväliseen standardisointiin
- hoitaa ympäristömerkintäjärjestelmiä Suomessa kauppa- ja teollisuusministeriön ja ympäristöministeriön kanssa sovitulla tavalla
- tarjota alan asiantuntemusta tehokkaasti ja asiakaslähtöisesti ja
- tiedottaa aktiivisesti kehityksestä
Standardisoimisliiton jäseneksi voidaan hyväksyä laajasti toimialaansa edustava yhteisö tai säätiö, jolle standardisoinnille tai sertifioinnilla on merkitystä, sekä Suomen valtio. Vuoden 2005 alussa jäseniä oli 32. Yhdistyksen liittokokoukseen voivat kaikki SFS:n jäsenet lähettää yhden edustajan lukuun ottamatta Suomen valtiota, jonka kullakin ministeriöllä on oikeus nimetä oma edustajansa. Liiton toimistossa ovat standardisointi ja ympäristömerkintä omina toimintoinaan. Suurin osa liiton menoista katetaan julkaisujen myynnillä. Vuoden 2004 lopussa liitossa työskenteli yhteensä 54 henkilöä.
4.1. Osallistuminen standardien laadintaan
Suomessa standardisointikohteiden valinnasta ja standardien laadinnasta huolehtivat suurimmaksi osaksi Standardisoimisliiton kanssa yhteistyötä tekevät toimialayhteisöt. Toimialayhteisöksi (TAY) voidaan Standardisoimisliiton sääntöjen mukaan hyväksyä standardisointityötä tekevä ja laajasti toimialaansa edustava julkinen tai yksityinen yhteisö tai säätiö.
Vuoden 2005 alussa standardisoimistyöhön osallistui kaikkiaan 14 toimialayhteisöä. Eniten standardeja laativat yleensä Teknologiateollisuus ry ja SESKO ry. Myös toimialayhteisöjen standardisointityössä painopiste on siirtynyt eurooppalaisten tai maailmanlaajuisten standardien laadintaan.
Standardiehdotuksia laativia komiteoita ja työryhmiä nimettäessä pyritään siihen, että jäsenet edustavat alan parasta asiantuntemusta ja ovat halukkaita aktiiviseen työskentelyyn. Komiteoiden jäseniä voivat olla esim:
- tuotteiden suunnittelijat, valmistajat ja käyttäjät
- työnantajat, työntekijät ja kuluttajat
- korkeakoulut, tutkimus- ja tarkastuslaitokset sekä
- teknisiä määräyksiä antavat ja niiden noudattamista valvovat viranomaiset.
Työn suorittaminen voidaan poikkeuksellisesti antaa komitean asemesta myös asiantuntijan tai toimihenkilön tehtäväksi silloin, kun standardiehdotus laaditaan asiasisällöltään yhtäpitäväksi kansainvälisen tai alueellisen standardin kanssa tai ehdotuksen suhteen ei ole odotettavissa eturistiriitoja.
Teknisiä asioita hoitavat SFS:n osastoinsinöörit kukin omalla toimialallaan. Osastoinsinöörien pääasiallinen tehtävä on toimia yhdyshenkilöinä toimialayhteisöihin. Eräissä tapauksissa he toimivat myös standardisointikomiteoiden sihteereinä.
4.2. SFS-standardien laadinta
Kaikkea ei ole tarkoitus standardisoida, vaan standardin laatimisesta on oltava selvää hyötyä. Tämän takia kannattaa ennen valmistelun aloittamista käydä läpi, mitä ja kuinka laajoja ongelmia standardisoinnilla aiotaan ratkaista. On syytä ottaa etukäteen selvää, onko laadintaan saatavissa riittävästi päteviä asiantuntijoita ja rahoitusta. On myös hyvä olla selvillä, millaisia eturistiriitoja valmistelutyössä saattaa esiintyä.
Ennen valmistelun aloittamista on vielä syytä selvittää, onko olemassa riittävän hyviä esikuvia ja perustietoa. Oikea ajoituskin on tärkeä. Standardisoitavaksi aiotun tekniikan on oltava riittävän vakiintunutta ennen kuin valmisteluun kannattaa ryhtyä. Toimialasta riippumatta standardisointiohjelma kannattaa aina laatia niin, että se kattaa riittävän suuren kokonaisuuden, jonka sisällä yksittäiset standardit laaditaan tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä.
Toimialayhteisön velvollisuus on varmistaa, onko tekeillä olevasta asiasta olemassa SFS-standardeja ja ovatko ne ristiriidassa alkavan työn kanssa. Kun kyseessä on jokin muu kuin eurooppalaiseen standardiin perustuva työ, tulee lisäksi tarkistaa, ettei kyseisellä aihealueella ole voimassa toimenpidekieltoa. Toimenpidekiellon aikana aiheesta ei saa julkaista kansallista standardia.
Kun päätös työn aloittamisesta on tehty, toimialayhteisö asettaa komitean valmistelemaan standardiehdotusta tai antaa tehtävän jo olemassa olevalle komitealle. Komitea rajaa aluksi saamansa tehtävän ja hankkii tarvitsemansa lähdeaineiston.
Komitea laatii standardiehdotuksen noudattaen standardisointilautakunnan vahvistamaa ohjetta SFS-opas 4. Eurooppalaisia standardeja vahvistettaessa ja julkaistaessa Suomessa noudatetaan ohjetta SFS-opas 6.
Kansallisen standardin valmistelussa pyritään ottamaan huomioon kaikkien osapuolten näkökannat ja sovittelemaan mahdolliset ristiriitaiset mielipiteet. Aina ei päästä täydelliseen yksimielisyyteen, mutta tavoitteena on yhteisymmärrys, jossa mikään tärkeä eturyhmä ei ole oleellisissa asioissa pysyvästi eri mieltä.
Eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen CENin ja CENELECin EN-julkaisut on julkaistava sellaisinaan kansallisina standardeina. Jos EN-standardeja ei ole, pyritään aina käyttämään esikuvina ISO- ja IEC-standardeja. ISO- ja IEC-standardeista ei saa tarpeettomasti poiketa.
Kansallisista standardeista tulevat esikuvina kysymykseen lähinnä niiden maiden standardit, joissa olosuhteet vastaavat suomalaisia olosuhteita tai ne maat, joiden kanssa Suomella on runsaasti standardisoinnin kohteena olevien tuotteiden kauppaa. Tämän mukaan tärkeimmät esikuvamaat ovat Ruotsi, Saksa ja Iso-Britannia.
Kun standardiehdotus on saatu valmiiksi, toimialayhteisö lähettää sen lausuntokierrokselle. Lausuntokierros järjestetään myös eurooppalaisista standardiehdotuksista tai silloin, kun halutaan vahvistaa kansainvälinen standardi kansalliseksi standardiksi.
Lausuntopyyntö lähetetään kaikille julkisille ja yksityisille yhteisöille ja tarvittaessa myös yksityishenkilöille, joilla oletetaan olevan standardiehdotuksen suhteen huomattavaa asiantuntemusta tai oleellinen etu valvottavanaan. Tällaisia ovat mm. valmistajat, maahantuojat, käyttäjät, kuluttajat, kauppa, viranomaiset, testauslaitokset, työmarkkinajärjestöt ja muutkin tahot, jotka ovat ilmoittautuneet lausunnonantajiksi.
Toimialayhteisö on vastuussa siitä, että lausuntokierros on riittävän kattava. Jos standardiehdotukseen sisältyy uusia termejä tai muita alan kielenkäyttöön liittyviä uusia ilmaisuja, lähetetään se tarvittaessa lausunnolle Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle. Erityisesti tulee muistaa lähettää lausunto niille viranomaisille, jotka aikovat viitata tulevaan standardiin tai ovat viitanneet kumottavaksi aiottuun standardiin.
Saamiensa lausuntojen perusteella komitea tarkistaa ehdotuksen. Tavoitteena on, että kaikki lausunnonantajat voivat hyväksyä ehdotuksen. Lausuntokierros on tarvittaessa uusittava, kunnes konsensus saavutetaan.
Jos lausunnot ovat keskenään huomattavan ristiriitaisia tai jos lausuntokierroksia näyttää tulevan useita, on toimialayhteisön järjestettävä neuvottelutilaisuus, johon kutsutaan komitean jäsenet ja tärkeimmät lausunnonantajat. Tilaisuudessa pyritään löytämään keinot yhteisesti hyväksyttävän tuloksen aikaansaamiseksi.
Kun toimialayhteisö on saanut komitealta standardiehdotuksen, se tarkistaa, että ehdotus on laadittu ja käsitelty voimassa olevien ohjeiden mukaisesti, ja ettei se ole ristiriidassa voimassa olevien SFS-standardien kanssa.
Ehdotuksen asiasisällöstä vastaa toimialayhteisö. Tarkistuksen jälkeen toimialayhteisö lähettää ehdotuksen Standardisoimisliitolle.
4.3. SFS-standardin rakenne
Standardin tavoitteena on määritellä selviä ja yksiselitteisiä ehtoja kaupan ja kanssakäymisen helpottamiseksi. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi standardin tulee
- olla niin täydellinen kuin tarpeellista aihepiirinsä rajoissa
- olla johdonmukainen, yksiselitteinen, selvä ja tarkka
- ottaa huomioon tekniikan taso
- antaa puitteet tulevaisuuden tekniseen kehitykseen
- olla ymmärrettävä ammatti-ihmisille, jotka eivät ole osallistuneet sen valmisteluun.
Jotta lukijat voisivat helposti ymmärtää tekstin, on ilmaisun oltava mahdollisimman yksinkertaista ja tiivistä. Rakenteen, tyylin ja terminologian on pysyttävä yhdenmukaisena paitsi kussakin standardissa myös kaikissa toisiinsa liittyvissä standardeissa.
Myös eri kielillä olevien käännösten tekstien on oltava rakenteellisesti yhteneviä ja vastattava teknisesti toisiaan. Mikäli laadittavalle standardille on käytettävissä kansainvälinen esikuva, on suositeltavaa noudattaa sitä mahdollisimman tarkoin sekä sisällön että esitystavan suhteen.
Rakenteen kannalta standardit jakautuvat kolmeen eri osaan:
- opastavissa alustavissa tiedoissa annetaan standardille tunnus, esitellään sen sisältö ja selitetään sen tausta, kehitys ja suhde muihin standardeihin
- velvoittavissa yleisissä ja teknisissä tiedoissa esitetään ehdot, joiden noudattamisesta seuraa standardinmukaisuus
- opastavissa täydentävissä tiedoissa annetaan lisätietoja, jotka auttavat standardin ymmärtämisessä tai sen käytössä.
Lisätiedot voivat koskea esimerkiksi esikuvan käyttöä. Poikkeamat esikuvaan nähden ja muut esikuvina käytetyt asiakirjat ilmoitetaan kohdassa "Opastavia tietoja".
Yksityiskohtaiset ohjeet standardin rakenteesta, tekstin jaottelusta ja esitystavasta on Standardisoimisliiton julkaisemassa SFS-oppaassa 4 (SFS-standardin rakenne ja esitystapa).
4.4. SFS-standardien vahvistaminen
Kun standardiehdotus on saapunut, Standardisoimisliiton toimisto tarkastaa, että se on laadittu ja käsitelty voimassa olevien ohjeiden mukaisesti.
Eurooppalaiset standardisoimisjärjestöt edellyttävät kansallisilta jäseniltään, että eurooppalaiset standardit on vahvistettava sellaisenaan kansallisiksi standardeiksi.
Kansainvälisiä standardeja, kuten ISO-standardeja, ei ole pakko vahvistaa kansallisesti. Usein ne kuitenkin vahvistetaan sellaisenaan tai yhteisin muutoksin eurooppalaisiksi standardeiksi, jolloin kansallinen vahvistamisvelvoite tulee samalla voimaan.
Kansainvälisten ja eurooppalaisten standardien kanssa täysin yhtäpitävät SFS-standardit vahvistaa Standardisoimisliiton toimitusjohtaja. Muut SFS-standardit vahvistaa liiton hallituksen nimeämä Standardisointilautakunta, jonka jäsenet edustavat toimialayhteisöjä ja standardien käyttäjiä. Lautakunta voi käsitellä sille lähetetyn standardiehdotuksen joko kirjeitse tai kokouksessaan. Tarvittaessa toimialayhteisön edustaja kutsutaan asiantuntijaksi lautakunnan kokoukseen.
4.5. SFS-standardien julkaiseminen
Kun standardi on valmis ja vahvistettu, tieto siitä julkistetaan SFS-tiedotuksessa. SFS-standardeja vahvistettiin vuonna 2004 kaikkiaan 1 646 kappaletta. Standardeja painettiin 309 kappaletta. Vuonna 2004 SFS:n julkaisemien standardien sivumäärä oli kaikkiaan 11 579 sivua.
SFS-standardit, joita Standardisoimisliitto ei julkaise ovat saatavissa SFS:stä englanninkielisinä alkuperäisjulkaisuina.
5. Standardeja koskeva tiedonvälitys
Standardisoimisliitto antaa keskitetysti tietoja suomalaisista ja ulkomaisista standardeista. Liitosta saa tietoa myös kotimaisista ja ulkomaisista teknisistä viranomaismääräyksistä.
5.1. Kirjastot, palvelupuhelin, lehdet, myynti
SFS ylläpitää maamme ainoaa alan erikoiskirjastoa, joka on myös yleisölle avoin. Suurimmat yleiset kirjastot hankkivat kaikki SFS:n julkaisemat standardit. SFS:n tietopalvelu vastaa arkisin 8 - 16 standardeihin liittyviin kysymyksiin numerossa (09) 1499 3455. Laajemmat kysymykset hoidetaan maksullisina toimeksiantoina.
Liitolla on useita seurantapalveluita, joiden avulla voi seurata standardisointia eri aloilla.
Useimmat standardisoimisjärjestöt julkaisevat omaa lehteä. Ranskan standardisoimisjärjestön AFNORin lehden nimi on Enjoux, Iso-Britannian standardisoimisjärjestön BSI:n lehden nimi on Business Standards, Saksan DINin lehti on DIN-Mitteilungen, ISOn lehden nimi on ISO Focus, IEC:n lehden nimenä on iec e-tech ja CENin lehti on CEN Networking.
Standardisoimisliiton oma lehti on SFS-tiedotus. Se ilmestyy kuudesti vuodessa. Siinä luetellaan kaikki uudet SFS-standardit. Lehdessä on artikkeleja ajankohtaisista standardisointiin liittyvistä asioista.
Kansainvälinen standardisoimisjärjestö ISO otti tammikuussa 1995 käyttöön omat sivut Internetissä, jotka nykyisin ovat osoitteessa http://www.iso.org/ .Tämän jälkeen ovat monet muutkin standardisoimisjärjestöt avanneet sivunsa Internetissä. SFS avasi omat sivunsa syyskuun alussa 1995. SFS:n kotisivun osoite on . Amerikkalaisen standardisoimisjärjestön ANSIn löytää osoitteesta http://www.ansi.org/ , Saksan DINin osoite on http://www.din.de/ ja Ruotsin SIS löytyy osoitteesta http://www.sis.se/ . Lisää standardisoimisjärjestöjen kotisivujen osoitteita löytyy SFS:n kotisivulta.
SFS myy SFS-standardeja, -käsikirjoja ja muita julkaisuja sekä välittää kansainvälisiä, alueellisia ja ulkomaisia kansallisia standardeja. SFS-standardeja ja muita SFS-julkaisuja myydään SFSn toimistossa. Niitä toimitetaan myös tilauksesta. Tilaukset voi tehdä puhelimitse, kirjallisesti, telekopiona tai Internetin välityksellä.
Kaikkia SFS-standardeja ja -käsikirjoja sekä useita ulkomaisia julkaisuja voi tilata myös kestotilauksena. Tällöin uudet julkaisut toimitetaan kestotilaajalle ilman eri tilausta heti kun ne ovat ilmestyneet.
SFS-luettelo sisältää viitetiedot painetuista SFS-standardeista. Standardeista on luettelossa mainittu tunnuksen lisäksi otsikko, vahvistamispäivämäärä, painos, sivumäärä sekä mahdolliset käännökset. Standardit ovat luettelossa aiheittain ryhmiteltynä. Tämän ryhmäluettelon lisäksi julkaisun hakemisto-osassa on standardien numeroluettelo sekä aakkosellinen asiahakemisto. SFS-luettelo on saatavissa painettuna julkaisuna SFS:n asiakaspalvelusta ja se on myös luettavissa SFS:n nettisivuilta internetissä.
Valtaosa SFS-käsikirjoista on tietyn suppean erityisaiheen standardien kokoelmia. Standardien lisäksi käsikirjat voivat sisältää asiaan liittyvää lainsäädäntöä tai viranomaismääräyksiä. SFS kustantaa myös muita standardisointiin liittyviä julkaisuja sekä tuottaa muuta oheismateriaalia.
5.2. WTO
Länsi-Euroopassa kaupan esteitä on raivattu jo hyvinkin viidenkymmenen vuoden ajan, ja työtä näyttää riittävän kauaksi eteenpäin. Kansainvälisellä tasolla työ alkoi vuonna 1947 Genevessä, jossa solmittiin tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus GATT (General Agreement on Tariffs and Trade). Alkuperäisen sopimuksen 23 allekirjoittajavaltiota sitoutuivat helpottamaan kaupankäyntiä alentamalla asteittain tullitariffeja ja pyrkimällä muiden kaupan esteiden ja kaupallisen syrjinnän poistamiseen.
Pelkkä tullitason alentaminen ei ole riittänyt avaamaan rajoja. Samoin kuin Euroopassa, myös kansainvälisellä tasolla toisistaan eroavat kansalliset määräykset ovat yhä kaupan esteinä.
Uuden GATT-sopimuksen yhteydessä perustettiin erityinen kauppajärjestö WTO (World Trade Organization) valvomaan maailmankaupan sääntöjen noudattamista. Järjestössä on toistasataa jäsenvaltiota, joskin ainakin aluksi joukosta jäivät ulkopuolelle maailmankaupan kannalta tärkeät Kiina ja Venäjä.
WTO:n piirissä jäsenvaltioiden allekirjoittama sopimus Agreement on Technical Barriers to Trade TBT tähtää teknisten esteiden poistamiseen. Sen mukaan jokaiselle jäsenmaalle on asetettu velvollisuus perustaa tiedotuskeskus, joka jakaa tietoa muiden sopijamaiden teknisistä määräyksistä.
Suomessa TBT-sopimuksen määrittelemistä samoin kuin EU:n edellyttämistä tietojenvaihtojärjestelmistä vastaa kauppa- ja teollisuusministeriö. Ministeriön ja Standardisoimisliiton tekemän sopimuksen mukaan tiedonvälitystä hoitaa käytännössä SFS:ssä toimiva WTO-tiedotuskeskus.
TBT-sopimus velvoittaa WTO:n jäsenmaita ilmoittamaan muille jäsenmaille valmisteilla olevista teknisistä määräyksistä. Jäsenmaiden WTO-tiedotuskeskuksiin lähetettävässä ilmoituksessa on lyhyt selostus määräyksen sisällöstä ja siitä, onko valmistelussa käytetty esikuvina kansainvälisiä standardeja. Suomessa WTO-tiedotuskeskus toimittaa ilmoituksen edelleen mm. asianomaisille viranomaisille ja kyseisen toimialan elinkeinoelämän järjestöille. Jos ilmoituksen saanut katsoo tarpeelliseksi, se voi pyytää WTO-tiedotuskeskusta tilaamaan kyseisestä maasta määräysehdotuksen koko sisällön.
WTO-tiedotuskeskus pitää yllä viitetietokantaa Suomessa valmisteilla olevista määräyksistä ja ulkomaisista määräysehdotuksista. Asiakirjoihin voi tutustua tiedotuskeskuksen kirjastossa, joka toteuttaa myös eri maiden määräyksiin liittyviä tietohakuja. Kaikista Suomessa valmisteilla olevista ja voimaan tulleista teknisistä määräyksistä julkaistaan tiedot SFS-tiedotus -lehdessä kuudesti vuodessa.
6. Sertifiointi
Sertifiointi on vaatimusten mukaisuuden osoittamista todistuksella (sertifikaatilla) tai merkillä. Sertifiointi voi kohdistua
- järjestelmiin
- tuotteisiin
- palveluihin
- henkilöihin
Ennen kuin sertifikaatti myönnetään järjestelmän, tuotteen tai palvelun vaatimusten mukaisuus arvioidaan, testataan tai tarkastetaan.
Suomessa tuotteiden standardinmukaisuuden varmentamiseen käytetään SFS-merkkiä, jonka myöntää SFS-Inspecta Sertifiointi Oy. SFS-merkin käyttö on useimmiten vapaaehtoista, mutta joissakin tuotteissa kuten betoniteräksissä ja rajamerkeissä se on pakollista. SFS-Inspecta Sertifiointi Oy harjoittaa myös laajaa hallintajärjestelmien sertifiointia, useimmiten kansainvälisten standardien perusteella.
Hallintajärjestelmiä koskevien standardien avulla voidaan varmistaa, että koko organisaatio toimii tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti. Hallintajärjestelmät voivat olla paitsi laajimmin levinneitä laatujärjestelmiä, myös ympäristön hallinta-, työterveys- ja työturvallisuus-, tietoturvallisuus- tai elintarviketurvallisuuteen liittyviä järjestelmiä.
Yhä yleisempää on että suuret valmistajat vaativat alihankkijoiltaan varmennusta, yleensä ISO 9000-sertifikaattia, joka osoittaa, että yritys on läpäissyt puolueettomien arvioijien tekemän tarkastuksen.
31.1.2005
